Hyvä ja paha lastenelokuvassa

Kuva elokuvasta Leijonakuningas (The Lion King, 1994).
Jos olet huokaissut kyllästyneenä kävellessäsi ulos elokuvateatterista lastenelokuvan jälkeen, et ole yksin. Aikuista turhauttaa usein lastenelokuvien mustavalkoinen maailma, jossa hyvä voittaa ja paha saa palkkansa.

Jos olet huokaissut kyllästyneenä kävellessäsi ulos elokuvateatterista lastenelokuvan jälkeen, et ole yksin. Aikuista turhauttaa usein lastenelokuvien mustavalkoinen maailma, jossa hyvä voittaa ja paha saa palkkansa.

Hyvän ja pahan kaksintaistelun tarinallistamisessa on kunnostautunut erityisesti Disney. Vanhoja klassikkoja kuten Lumikkia, Tuhkimoa ja Robin Hoodia ovat seuranneet Leijonakuninkaan Simba ja Pienen merenneidon Ariel.

Harmaa alue ilmestyy elokuviin vähitellen. Teini-ikäisille suunnatuissa elokuvissa käsitellään jo ristiriitoja. Malliesimerkin tästä tarjoavat Harry Potter -elokuvat, joissa jako hyvään ja pahaan hajoaa sitä mukaa, kun päähenkilöt kasvavat. Sarjan viidennessä osassa Dolores Pimennon alettua terrorisoida koulua Harryn kummisetä Sirius Musta huomauttaa Harrylle, ettei maailma ole jakautunut hyviin ihmisiin ja kuolonsyöjiin. Erityisesti professori Kalkaroksen asema liukuu edestakaisin hyvän ja pahan janalla.

Lastenelokuvan juonen on tietenkin oltava tarpeeksi selkeä, jotta kohderyhmä pystyy sitä seuraamaan. Hyvän ja pahan vastakkainasettelu on malliltaan niin yksinkertainen juonikuvio, että se palvelee tätä tarvetta hyvin. Lisäksi monet asiantuntijat näkevät asetelman opetuksellisena: samastuminen hyvää edustavaan päähenkilöön auttaa lasta valitsemaan omassa elämässään moraalisesti oikeita toimintatapoja.

Samalla elokuvat viestittävät paljon sellaista, mitä ei ensisilmäyksellä tule ajatelleeksi. Kun lapsi näkee hyvän päähenkilön ominaisuudet toivottavina, hän samalla muodostaa pahojen hahmojen kautta mielikuvan siitä, millaiset ominaisuudet ovat epätoivottavia. Elokuvien pahikset rakennetaankin huolellisesti. Kavalien kulmakarvojen lisäksi pahuudesta kertoo esimerkiksi huono iho kuten Kalkaroksella – Voldemortista puhumattakaan. Matildan ja lasten kapinan (1996) sadistinen rehtori Trunchbull on lihava ja aknearpinen. 101 dalmatialaisen (1961) Cruella de Vilin ja Pienen merenneidon (1989) Ursulan korostettu meikki toimii vastakohtana päähenkilöiden luonnolliselle kauneudelle. Leijonakuninkaan (1994) Scarin pahuutta korostetaan tummalla harjalla.

Aikuinenkin yhdistää helposti ylipainon laiskuuteen. Lapsi tarvitsee sitäkin enemmän apua ymmärtääkseen, ettei luonnetta voi päätellä ulkonäöstä.

Kahtiajako ohjaa samalla lasta huomaamattomasti kulttuurisen ajattelumme suuntaan. Hyvän ja pahan taistelu on tietenkin osa omaa uskonnollista perinnettämme. Vaikka yhteiskunta maallistuu, asiat jaetaan ajattelutavassamme mielellään vastakohtiin. Kulttuuri ja luonto, tiede ja uskonto, hetero- ja homoseksuaalisuus tuntuvat niin käteviltä kahtiajaoilta, että on vaikea kuvitella, millainen ajatusmaailma olisi ilman niitä.

Samalla kahtiajako luo lapselle kuvan tietynlaisista sosiaalisista suhteista. Jos omat vaikeudet johtuvat vastapuolen pahuudesta, toista on helppo syyttää omasta huonosta olosta. Esimerkiksi merenneito Arielin vastoinkäymiset näyttäytyvät helposti Ursula-noidan itsekkyyden ja ilkeyden aiheuttamina. Noidan käytöksen syitä ei esitellä katsojalle. Todellisuudessa Arielin vaikeudet toki johtuvat hänen omista valinnoistaan – hän itse valitsee tehdä kauppaa noidan kanssa. Ariel on omien halujensa tyydyttämisessä yhtä itsekäs kuin Ursula.

Päiväkotivuosista on vaikea selvitä joutumatta kertaakaan syytettyjen penkille, Ursulan rooliin. Pienen lapsen on vaikea nähdä toisten tarpeita eikä omien ilmaiseminenkaan ole aina helppoa. Maailma näyttäytyy mustavalkoisena ja päiväkodissa syytelläänkin paljon: ”kun toi teki sitä.” Mustavalkoisessa maailmassa hyviksen roolivaihtoehdoiksi jäävät sankari ja uhri.

Hyvän ja pahan kulttuurisidonnaisuudesta kertoo, ettei samaa kamppailua käydä esimerkiksi japanilaisissa lastenelokuvissa. Niissä teemoina toistuvat pikemminkin reippaus ja itsenäisyys. Pahoilla hahmoilla on yleensä syy ikävään käytökseensä, vaikka se naurettava olisikin. Jännite laukeaa, kun henkilö kokee oivalluksen omasta käytöksestään ja sopeutuu paremmin yhteisön sääntöihin. Paha on tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä. Kissojen valtakunnan kuningas luulee toimivansa poikansa onnen eteen.

Dramatiikkaa ja turvallisuudentunnetta voikin luoda monella tavalla. Viholliskuvaa ei synny, kun päähenkilö kohtaa haasteita, joissa vastassa ei ole selkeästi nähtävä vihollinen. Haasteita voivat olla esimerkiksi eksyminen (Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu!, 2016), läheisen sairaus (Naapurini Totoro, 1988) tai painajaisunet (Iris, 2011). Dramaattiset käänteet antavat selviytymiskeinoja arkitilanteisiin ja onnellinen loppu jättää positiivisen olon (Hokkus pokkus, Mikko Mallikas, 2013).

Aikuisen vaisto ei siis ole väärässä. On ehkä hyväkin valita elokuva, joka kertoo maailmasta vähän monipuolisemmin. Silti tärkein turvallisuuden tuoja on läsnä oleva aikuinen. Lapsi tarvitsee aikuisen apua miettiessään elokuvan suhdetta tosielämään.

Tuulia Niemi-Nikkola
Kirjoittaja on Itä-Aasian tutkija ja erityispedagogiikan opiskelija.