Kauhun kaamea viehätys: lasten ja nuorten oma kauhukulttuuri

Kuva elokuvasta Bodom (2016). Elokuvan ikäraja on K16.

Esimerkiksi Monsterit Oy ja Hotel Transylvania -elokuvat vilisevät klassisia kauhuhahmoja ja houkuttelevat katsojia tutustumaan mielikuvituksellisiin pelon herättäjiin. Jopa TV:stä tuttu Postimies Pate kohtaa omassa elokuvassaan klassisen kauhumonsterin. Elokuvatekijät siis tuntuvat luottavan lasten medialukutaitoon, joka auttaa elokuvien tulkinnassa ja genre-elementtien ymmärtämisessä.

Kauhu ja pelottavat tarinat ovat aina olleet osa lasten kulttuuria. Lasten kauhukulttuuri on tapa käsitellä pelkoja, vahvistaa ryhmäidentiteettiä ja koetella rajoja. Audiovisuaalinen kauhu on kiehtonut lapsia elokuvan alkuhämäristä saakka. Esimerkiksi Englannissa kauhuelokuvat olivat hyvin suosittuja lasten keskuudessa ennen kuin sensuuri rajoitti lasten pääsyä niiden äärelle.

Elokuvakauhun juuret ovat suullisessa perinteessä, jossa kauhutarinat ovat eläneet jo kauan. Kauhutarinoita kerrotaan kaveriporukoissa edelleen, ja internetistä on tullut yksi uusi kanava lastenperinteelle. Kiinnostava esimerkki tästä vanhasta ilmiöstä uudessa sosiaalisen median kontekstissa on ketjuviestinä älypuhelimissa leviävät kummitustarinat. Vaikutteet suullisen tradition ja elokuvakulttuurin välillä ovat kahdensuuntaisia: urbaanilegendat antavat inspiraatiota ja aiheita elokuvantekijöille, ja kauhuelokuvateemat jatkavat elämäänsä valkokankaiden ulkopuolella ”digilorena”. Lasten oma kauhukulttuuri on siis rikas yhdistelmä suullista, audiovisuaalista ja mediakulttuuria. Lisäksi se voidaan nähdä, kuten monet muutkin lasten omat kulttuurin lajit, kapinallisena vastakulttuurina.

Kotimainen kauhuelokuvauutuus Bodom asettuu selvästi osaksi tätä kauhutraditiota. Se on slasher-kauhun perinteitä kunnioittava pelottelupläjäys, joka leikkii intertekstuaalisuudella, genrekonvetioilla ja niiden luomilla odotuksilla. Elokuvan tarinan lähtökohtana ovat vuonna 1960 Bodominjärvellä tapahtuneet murhat, joiden mysteeriä murhapaikalle telttailemaan lähtevät nuoret pyrkivät selvittämään. Tosielämän murhat ovat synnyttäneet paljon perinnettä ja murhaturismia, joista fiktioelokuva Bodom ammentaa. Elokuvan ohjaaja Taneli Mustonen kertoo Iltalehden haastattelussa vierailleensa tapahtumapaikalla, kun murhatutkimuksen oikeudenkäynti avattiin uudelleen vuonna 2004. ”Neljä telttailevaa nuorta on universaali aihe, mutta kuinka tehdä siitä tarina, jossa on jotain uutta. Kävin oikeudenkäynnin aikaan prätkäreissulla siellä ja huomasin, että siellä oli nuoria etsimässä sitä samaa niemeä. Silloin sain idean elokuvaan.” Bodomissa ollaankin perinteestä innoittuneen kauhun ytimessä, leirinuotion ääressä kertomassa selkäpiitä karmivia tarinoita. Bodom on myös tyypillinen teinikauhuelokuva: siinä käydään kauhuelokuvan kehyksissä läpi nuoren ihmisen mustavalkoista ajattelua ja tunne-elämän vuoristorataa.

Kasvatuksellisen lastenelokuvaihanteen näkökulmasta kauhua on usein karsastettu. Lastenelokuvien sisältämät kauhuainekset ja väkivalta ovat nostattaneet monia suoranaisia mediapaniikkejakin. Tuore esimerkki löytyy Ruotisista, jossa Suzanne Ostenin ohjaama, skitsofreniasta kertova lastenelokuva Flickan, mamman och demonerna sai tyrmistyneen vastaanoton ja 15 vuoden ikärajan. Sittemmin ikäraja laskettiin Ruotsin kuvaohjelmalakia noudattaen 11 vuoteen, mutta keskustelu lastenelokuvalle sopivasta sisällöstä ei varmasti ole ohi. Ostenin mukaan kyseessä on ”lastenkauhuelokuva”, joka kuvaa äidin psyykkistä sairautta lapsen näkökulmasta.

Ensisilmäyksellä lastenelokuvat ja kauhuelokuvat ovat toisistaan valovuosien päässä, mutta niistä voi löytää yllättäviäkin temaattisia yhteyksiä. Esimerkiksi tyypillinen lastenelokuvan hahmo, äiditön lapsi, muistuttaa ihmissuden kaltaisia rajatilahahmoja – jotka ovat kuin orpoja tai eksyneitä lapsia. Myös kaikille tutut Disneyn viihdetehtaan animaatioelokuvat sisältävät kauhuelementtejä. Monet niistä perustuvat perinteisiin satuihin, jotka jakavat useita elementtejä klassisten kauhuelokuvien kanssa. Parhaimmillaan kauhuelokuvan genrekonventiot tarjoavatkin tapoja käsitellä erilaisia vaikeita aiheita turvallisessa ympäristössä.

Marjo Kovanen
Kirjoittaja on Koulukinon tuottaja, joka työstää väitöskirjaa kauhusta lastenelokuvissa.

Linkkivinkki:
Iik! Viisi vinkkiä sopivan jännittävään leffailtaan (Media-avain)

Lähteet ja lisälukemisto:

• Hokkanen, Laura 2014: Sairaan hauskaa! Nuorten kasvatuksellinen kapina folkloressa. Kasvatus & Aika 8 (3) 2014, 7–22.
• Kirssi, Elina: Bodom-ohjaaja Taneli Mustonen: “Elokuva valmistui vasta eilen illalla”. Iltalehti. 3.8.2016. http://www.iltalehti.fi/viihde/2016080321994344_vi.shtml
• Kovanen, Marjo: “Horror in Children’s Culture and Cinema”. The Financing Forum for Kids Content, Blog. 13.3.2016. http://blog.thefinancingforum.com/horror-in-childrens-culture-and-cinema/
• Kovanen, Marjo 2011: Kauhuelokuva koulussa. Teoksessa Media, kasvatus ja kulttuurin kierto. Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/37355
• Sihvonen, Jukka 1987: Kuviteltuja lapsia – suomalaisen lastenelokuvan lapsikuvasta. Suomen elokuva-arkisto, Valtion painatuskeskus.
• Smith, Sarah J. 2005: Children, Cinema & Censorship. From Dracula to the Dead End Kids. London. New York: I.B. Tauris.
• Tucker, Elizabeth 2008: Children´s folklore. A Handbook. Greenwood Folklore Handbooks. Greenwood Press. Westport, Connecticut. London.

© Koulukino 2024