Elokuva ja leikki tarjoavat tilaisuuksia kokeilla, millaista olisi olla joku toinen

Naapurini Totoro (1988). Kuva: Cinema Mondo
Leikitäänkö teilläkin elokuvia? Toivottavasti, sillä leikkiminen on lapselle luontainen tapa käsitellä kokemaansa. Elokuvaelämys muuttuu uusiksi taidoiksi, kun lapsi purkaa kokemuksen sopiviin osiin ja elää sen kyllin monta kertaa uudestaan.

Koska elokuva ottaa aistit hallintaansa niin täydellisesti verrattuna esimerkiksi kirjaan, on helppo sortua ajattelemaan, ettei elokuvan katsominen kehitä mielikuvitusta – ikään kuin se olisi jotain valmista, joka ei vaadi lapselta mitään. Mieli työskentelee elokuvan aikana, ja elokuvakokemuksen purkaminen alkaa elokuvan jälkeen leikkimällä, taiteilemalla ja juttelemalla. Nämä ovat keinoja, joilla lapsi luonnostaan osittaa, purkaa, hahmottaa ja kokoaa kokemaansa omanlaisekseen.

Elokuvaa ei koskaan leikitä kahdesti samalla tavalla. Leikkiin kuuluu mm. roolien valitseminen, henkilöiden keskeisten suhteiden määrittäminen ja mukauttaminen, henkilöiden näkökulmaan eläytyminen sekä ongelmien asettaminen, sovittaminen ja ratkaiseminen. Lapsi saattaa haluta aina esittää samaa hahmoa tai hän voi olla innokas kokeilemaan eri rooleja.

Leikissä voi kokeilla, millaista olisi olla joku toinen

Jo pelkkä erilaisiin rooleihin asettuminen opettaa näkökulmanottokykyä, empatiaa ja sosiaalista älykkyyttä. Lapsi voi saada rooleista irti paljon muutakin. Ne antavat mahdollisuuden elää läpi jotakin sellaista, johon lapsen elämässä ei ole muuten mahdollisuutta, tai antavat tilaisuuden totutella muutokseen.

Ajatellaan esimerkiksi Studio Ghiblin animaatioelokuvaa Naapurini Totoro (Japani 1988). Yhdeksi elokuvan keskeisimmistä teemoista nousee huolenpito. Perheen isä on hajamielinen ja leikkisä, mutta sairaalaan joutunut äiti on se, joka pääasiallisesti vastaa hoivasta. Aikuiselle on melkein liikuttava kohtaus, jossa äiti sairaalasängyllä istuen harjaa liian painavaa taakkaa kantavan lapsensa, Satsukin, tukkaa. Tuo keskeinen huolenpidon ja hoivan, riippumattomuuden ja ihmissuhteiden tematiikka nousee esiin tyypillisesti myös lasten leikeissä.

Elokuvan perusteella on vaikea sanoa kovin paljon Satsukin persoonasta, koska 12-vuotiaalle Satsukille on langetettu ikään nähden aivan liian suuri vastuu huolehtia pikkusiskosta ja osin isästäkin samalla, kun tyttö yrittää hoitaa koulunsa kunnialla. Satsuki onkin vastuullinen ja sosiaalisesti taitava. Pikkusisko Mei puolestaan on voimakastahtoinen, omaehtoinen, uusille ihmisille hitaasti lämpiävä huolenpidon kohde, jolla on tilaa tuntea tunteita ja antautua mielikuvituksen vietäväksi. Mei itkee, kun itkettää, Satsukin tiuskiminen on sen sijaan tapaus. Ilman Meitä elokuvan maaginen Totoro-otus tuskin ilmestyisi Satsukillekaan.

Mein ja Satsukin roolien kautta elokuvaa katsova lapsi pääsee eläytymään ihmisten välisen riippuvuuden, huolenpidon ja hoivan kemiaan. Jollekin tekee hyvää kokeilla, millaista on olla vastuunkantajana, toiselle taas Mein rooli voi olla ihana vapautus. Ja millaista onkaan olla elokuvan kissabussi – itsenäinen, avulias, rajoittamaton, jopa hurja. Ei tarvitse liikaa miettiä toisten tunteita, saa vain vapaasti pelastaa toiset silloin, kun se sattuu huvittamaan.

Äiti, Mei ja Satsuki tapaavat tuberkuloosiparantolassa. Kuva: Cinema Mondo

Virtaustilassa opitaan eniten

Leikki tekee tehtävänsä erityisesti, kun lapsi tai lapsiryhmä saavuttaa sen aikana virtaustilan. Tiedäthän, se maailman ihanin tila, jossa jokainen eteen tuleva haaste on mahdollisuus? Niin lapselle kuin aikuisellekin virtaustilan saavuttaminen edellyttää tiettyjen ehtojen täyttymistä. On saatava itse päättää, mitä teemme, missä teemme, millä välineillä ja millä aikataululla. Toisin sanoen, meidän on saatava hallita tilannetta. Uhan tunnetta ei saa olla.

Virtaustilassa leikkiminen auttaa hallitsemaan vaikeitakin asiakokonaisuuksia. Elokuvan hahmojen keskenään ristiriitaiset motiivit ja pienessä katsojassa syntyneet tunnetilat valetaan leikin aikana hallittaviksi kokemuksiksi. Lapsi asettelee elokuvassa kokemansa ongelmat ja haasteet uudelleen ja ratkaisee itselleen sopivalla tavalla. Sinnikkyys, rohkeus ja tarkkaavuus kehittyvät kuin itsestään. Virtaustila myös tarttuu, ja yhdessä leikkiessä ilo toisten taidoista ja luottamus ryhmän turvaan kasvavat. Ryhmätyötaidot kehittyvät aivan huomaamatta.

Aivojen kannalta kehittävintä on vapaa pihaleikki. Aikuista tarvitaan sen mahdollistamiseen: aikanaan lapset oli tapana ”heittää ulos” aina, kun oli hyvä sää. Nykyäänkin lapsia olisi hyvä kannustaa enemmän ulkona leikkimiseen. Mutta tapahtuu leikki sisällä tai ulkona, se on lapsen keino ottaa elokuva haltuun.

 

Tuulia Niemi-Nikkola, erityisopettaja