Viha on tarpeellinen tunne: mitä elokuvat voivat opettaa vihan ilmaisemisesta ja säätelystä?

Kiukku on yksi perustunteista Inside Out - Mielen sopukoissa -elokuvassa (2015). Kuva: Disney.
Ärsyttää, turhauttaa, rasittaa, närkästyttää. Potuttaa, suututtaa tai suorastaan raivostuttaa. Viha on meille kaikille tuttu tunne.

Inside Out – Mielen sopukoissa -elokuvassa (2015) seikkaillaan Riley-nimisen koululaisen mielen syövereissä. Päähenkilöitä ovat tunteet Ilo ja Suru. Rileyn perhe muuttaa uuteen kotiin maan toiselle laidalle, ja ennen iloa tuottaneet muistot alkavat värjäytyä surullisiksi. Elokuva keskittyy selvittämään, miksi suru on tarpeellinen tunne. Suru tuo ihmiset yhteen. Surun tunne kertoo, että on ollut jotakin rakastamisen arvoista.

Kiukku jää Inhon ja Pelon kanssa koomiseen sivuosaan. Kiinnostavaa on, että Kiukku on kuvattu maskuliinisena. Hän on leveäharteinen ja lihaksikas, asuna on suorat housut, valkoinen kauluspaita ja kravatti. Viha on siis ikään kuin se miehinen tunne, joka Rileyn sisällä välillä nousee – ja Rileyn vanhemmat suhtautuvatkin Kiukkuun epätoivottuna vieraana kiltissä tytössään.

Kiukku ilmestyy Rileyn säätelyjärjestelmään uhmaiän alkaessa. Lapsen ja nuoren kasvussa on kaksi vaihetta, joissa omaa toimintaa ohjaava aivojen etuotsalohko kehittyy voimakkaasti. Uhmaiän lisäksi näin tapahtuu teini-iässä. Vanhempina osaamme kyllä yleensä iloita muista lapsen toiminnanohjauksen kehittymisen mukanaan tuomista kyvyistä. On ihanaa, ettei kolmivuotiasta tarvitse vahtia yhtä tarkasti kuin taaperoa. Voimme välillä jopa vähän hengähtää. Ja on mukavaa, kun teini välillä huolehtii kouluhommansa ja harrastuksensa ihan itse, tai vaikka tekee ruokaa. Mutta entä silloin, kun kolmivuotias käyttää kehittynyttä otsalohkoaan siihen, että kieltäytyy pontevasti noudattamasta suunnitelmaamme? Emme ole niin kauhean iloisia. Emmekä siitäkään, että teini heittää kaikki hyvää tarkoittavat ohjeemme roskakoriin. Siksi vaiheilla onkin melko negatiiviset, aikuisen auktoriteetin suojelun pohjalta kehitetyt nimitykset uhma ja kapinointi.

Suhtaudummeko omien rajojen säätämiseen ja puolustamiseen yleensäkin hieman nurjasti? Viha mielletään negatiiviseksi ja sitä pyritään torjumaan. Suuttumusta ei saa näyttää ulospäin. Kertoo paljon, että yleisesti käytetty kiusaamisen muoto on kiusatun suututtaminen. Raivostuminen on noloa. On kiinnostavaa, että elokuvista löytyy vihan ylisäätelylle jopa aivan oma juonikuvionsa. Siinä päähenkilö kestää vääryyksiä ja tukahduttaa vihaansa, kunnes elokuvan loppuhuipennuksessa lopulta asettuu kiusaajiaan vastaan.

Punainen (Turning Red, 2022) käsittelee murrosiän tunnemyrskyjä. Kuva: Disney-Pixar.

Viha on tarpeellinen tunne

Tunnekasvattaja voi tuskin löytää parempaa elokuvaa kuin Punainen (Turning Red, 2022), jossa vihan tunnetta käsitellään suorastaan riemastuttavasti. Päähenkilö Meilinin sukua riivaa vanha kiinalainen kirous, jonka takia murrosikää lähestyvä Meilin alkaa muuttua punapandaksi aina, kun kokee voimakkaan tunnetilan. Meilinin äidin vaativa ja mikromanageroiva käytös saavuttaa huippunsa, kun hän stalkkaa Meiliniä koulun pihapuun takaa ja tuo kouluun kuukautissiteitä. Ei ihme, että 13-vuotias Meilin räjähtää.

Kirous on alunperin ollut siunaus, joka on auttanut Meilinin esiäitiä suojelemaan perhettään, mutta nykyajassa Meilinin muuttuminen pandaksi on häpeällinen salaisuus. Sen takia on tehtävä seremonia, jonka avulla panda suljetaan medaljongin sisään. Elokuvan dilemma syntyy juuri tästä: onko parempi sulkea pois kaikki voimakkaat tunteet vai kestää vihan tunnetta, jos siten saa kokea myös syvempää iloa?

Punaisessa kuvataan hyvin vihan matka historian halki. Viha on tarpeellinen tunne. Se kertoo, milloin rajojemme yli on astuttu. Ärsyynnymme, kun toisen sanat naarmuttavat. Turhaudumme, kun emme tule kuulluksi. Rasitumme, kun toisen tapa olla ei sovi omiin tarpeisiimme. Suutumme, kun joku kohtelee meitä kaltoin. Jos kokemamme uhka ei aiheuttaisi minkäänlaista tunnetta, Meilinin perheen taru olisi loppunut esiäitiin. Koko ihmislaji olisi syöty aikoja sitten.

Kuten Inside Outin kertojana toimiva Ilo sanoo esitellessään Kiukun: “Sille on hyvin tärkeetä, että meitä kohdellaan reilusti.”

On selvää, että Meilinin esiäiti tarvitsi vihaa selvitäkseen haastavista olosuhteista, mutta ajan saatossa viha on alettu nähdä yksilön ongelmana pikemminkin kuin ympäristön herättämänä tunteena, jonka tavoitteena on puolustaa rajojamme. Yhteiskunnassamme arvostetaan enemmän taipuisuutta, ja sille viha on toden totta ongelma.

Välillä viha on hallitsematonta Inside Out -elokuvassakin. Kuva: Disney.

Seuraa, miten vihaa ilmaistaan ja säädellään elokuvissa

Elokuvissa aikuisen on oltava vihan tunteen kanssa tarkkana. Terve suhde vihaan syntyy hyväksynnästä. Itsearvostus ja omien rajojen määrittäminen ovat toivottuja asioita. Valitettavan monissa elokuvissa vihan ilmaiseminen kuitenkin on epärakentavaa, jopa väkivaltaista. Huomaakohan hahmo edes itse, mitä tekee? Käsitelläänkö vihaa ollenkaan, vai meneekö kaikki pelkäksi räiskimiseksi?

Elokuvista kannattaa tunnistaa ja nimetä vihaa sen kaikissa muodoissa, mutta myös miettiä, miten sitä ilmaistaan ja säädellään. Onko ilmaisu suhteessa koettuun uhkaan? Sääteleekö elokuvan henkilö tunnetta liikaa tai liian vähän? Löydänkö valkokankaalta hahmon, jolla on samanlainen suhde vihaan kuin minulla itselläni?

Samalla nousee pintaan keskustelu siitä, kuinka paljon kukakin on vastuussa toisen tunteista. Pitääkö kaverin pidätellä vihaansa vain, ettei minulle tule paha mieli? Miten vihaa voi ilmaista sopivasti? Entä jos minua harmittaa ihan hirvittävästi? Miten suuttumisen jälkeen sovitaan?

Inside Outille on huhuttu jatko-osaa, jossa Rileyn mieleen ilmestyisi yksitoista uutta tunnetta ja raivokas alitajunta. Ihan rehellisesti, olisi hauskaa nähdä teini-ikäisestä Rileysta elokuva, jossa Kiukku päästetään pääosaan.

 

Tuulia Niemi-Nikkola, erityisopettaja

Vinkki! Poimi tunnetaitoja ruokkivat elokuvatärpit Media-avaimen arvioista.

Tunteisiin liittyviä tehtäviä ja muita ideoita elokuvaelämyksen purkamiseen löydät Media-avaimen Lopputekstien jälkeen -hankkeesta!