Tarvitsemme lastenelokuvia, joissa vammaisuus on vain yksi ominaisuus muiden joukossa

Wonder (2017). Kuva: © Dale Robinette / Lionsgate
Kehopositiivisuusliike on tuonut viime vuosien aikana kipeällä tavalla esiin, kuinka ulkonäköön yhdistetään mielikuvia persoonasta. Tosielämässä sisäisillä ominaisuuksilla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi painon kanssa, mutta pitääkö se paikkansa myös elokuvissa?

Varsinkin lastenelokuvissa juoni perustuu usein hyvän ja pahan kohtaamiseen. Kyky erottaa harmaan sävyjä mustan ja valkoisen välissä kehittyy iän karttuessa, mutta erityisesti pienemmille katsojille suunnatuissa elokuvissa hyvä on hyvää ja paha on pahaa. Tätä korostetaan hahmojen ulkonäön kautta. Se auttaa toki erottamaan henkilöiden aikeita, mutta samalla tullaan kiinnittäneeksi tiettyjä persoonallisuuspiirteitä ulkonäköseikkoihin.

Monen lapsuudensuosikkeihin kuuluu Pieni merenneito (1989). Siinä kurvikas, hehkuvatukkainen Ariel keikistelee liiloissa simpukkabikineissä ja haikailee komeaa miestä, jonka kanssa ei ole koskaan ollut vuorovaikutuksessa. Merinoita Ursula sen sijaan joutuisi terveystarkastuksessa epäilemättä tiukkaan puhutteluun liian korkean painoindeksin takia. Harmahtava iho saisi terveydenhoitajan epäilemään, että Ursula onnistuu jotenkin tupakoimaan, vaikka ympäristö on vetinen. Luonteeltaan Ariel on kiltti, innostuva ja naiivi. Ilkeä, ahne ja manipuloiva Ursula puolestaan kadehtii Arielin suloja.

Jos Disneyltä kysytään, pahalla ihmisellä on kulmikkaat kasvot kuten Jafarilla tai Lumikin äitipuolella, paljon meikkiä kuten Ursulalla tai Cruellalla ja mielellään muita tummempi olemus kuten Pahattarella ja Scarilla. Harry Pottereista tiedämme, että huono iho kertoo huonosta ihmisestä: päähenkilöt selviävät murrosiän yli ilman finnin finniä, toisin kuin aknesta kärsivä Luihuisen Millicent Bullstrode. Kalkaroksen ja Voldemortin ihot vasta karmivia ovatkin.

Leijonakuningas (1994). Kuva: Disney

Vammaisuus loistaa poissaolollaan tai toimii valkokankaan vetonaulana

Vanhempi saa olla tarkkana vahtiessaan, millaisia oletuksia elokuvassa tehdään ulkonäön ja sisäisten ominaisuuksien suhteesta. Toinen asia, johon kannattaa kiinnittää huomiota, on se, miten elokuvassa käsitellään sairautta ja vammaisuutta – ja varsinkin sairasta tai vammaista itseään.

Japanilaisen Studio Ghiblin elokuvista löytyy romanttisesti riutuvia pitkäaikaissairaita, kuten Kätkijöiden (2010) ihmispäähenkilö Shô tai Mein ja Satsukin äiti Naapurini Totorossa (1988). Vammaisuus sen sijaan loistaa poissaolollaan, niin kuin se monella tapaa tekee myös japanilaisessa yhteiskunnassa.

Disney puolestaan menee toiseen ääripäähän ja suorastaan repostelee vammaisuuden kuvauksilla. Se johtuu pitkälti siitä, että Disney on filmatisoinut vanhoja satuja, joissa vammaisuus on usein keskeisessä roolissa. Monesti se esitetään taikuuden kautta. Disney on kuitenkin sortunut jatkamaan samaa fyysisen vamman linjaa satufilmatisointien jälkeiseenkin aikaan. Leijonakuninkaassa (1994) tarinan pahis Scar on merkitty kasvojen yli kulkevalla arvella. Kaikki luolan jäsenet kutsuvat Scaria tuon arven mukaan keksityllä pilkkanimellä, jonka on alun perin lanseerannut Scarin isoveli, ylväs kuningas Mufasa. Hieno esimerkki ulkonäköön perustuvasta kiusaamisesta.

Scarin oikea nimi on muuten Askari.

 

Missä on Quasimodon happily ever after?

Hyvänä esimerkkinä vammaisuuden käsittelystä Disney-elokuvissa toimivat Lumikin (1937) seitsemän kääpiötä. Disney on käyttänyt käsikirjoituksen pohjana Grimmin veljesten versiota, mutta itse satu on huomattavasti vanhempi. Yksi versio on talletettu 1500-luvun Italiasta, ja meille sadun maailmaan kuuluvina näyttäytyvät elementit ovat tuolloin olleet arkisia. Korkeampi kuolleisuus varsinkin synnytyksissä on taannut, että äitipuolia riitti. Pelko siitä, ettei äitipuoli halua saman katon alle puolison lapsia, on varmasti ollut todellinen. Myös sairaudet ja vammat ovat olleet yleisempiä ennen modernin lääketieteen kehittämistä – niiden mukana ne lukuisat sairaudet, jotka aiheuttavat lyhytkasvuisuutta.

Koska kaivoksissa työskenneltiin vain hakkujen ja vasaroiden avulla, kaivoskäytävät pidettiin mahdollisimman kapeina. Pieni koko oli siis kaivostyöläiselle etu. Tästä syystä kaivoksissa käytettiin paljon lapsityövoimaa, ja kaivoksissa työskennelleet lapset myös usein jäivät pienikokoisiksi. Voi vain kuvitella, että kaivokseen on helpommin lähetetty lapsia, joiden ominaisuudet eivät ole olleet aivan niin toivottuja kotona. On siis itse asiassa aivan uskottavaa, että vauvamaisen pyöreä ja mykkä Vilkas olisi työskennellyt kaivoksessa. Disney ei ole keksinyt edes kääpiöiden hattuja, vaan fryygialaismyssyjä on todella käytetty kaivoksissa suojalakkeina. Disneyn lisä satuun on kääpiöiden persoonallisuuksien lisäksi näiden koominen rooli.

Prinsessoiden kehot ovat sen sijaan tietenkin täydellisiä. Yhdelläkään prinsessalla ei ole edes silmälaseja – ei, vaikka Bellen silmien luulisi rasittuneen jatkuvassa kynttilän valossa lukemisesta. Myös rakkaus kuuluu Disneyn elokuvissa vain niille, joilla on ehjä keho. Kääpiöt saavat palvoa Lumikkia sivusta, kun tämä lähtee tuntemattoman prinssin matkaan. Notredamen kellonsoittajan (1996) Quasimodo ansaitsee kyllä ystäviä, mutta ei puolisoa.

Dori-kalalla on anterogradinen muistinmenetys elokuvassa Doria etsimässä (2016). Kuva: Disney

Elokuvat testiin!

Onneksi ulkonäköstereotypioita voi opetella tunnistamaan. Pienenkin lapsen kanssa voi keskustella siitä, mitä hahmosta voi ulkonäön perusteella päätellä. Koululaisen kanssa voi jo tehdä yksinkertaisen testin. Vaihtakaa päähenkilön ja pahiksen ulkonäöt päikseen. Toimiiko juoni edelleen? Mikä muuttuu?

Olisiko Ariel saanut prinssin rakastumaan itseensä, jos olisi näyttänyt Ursulalta? Olisiko prinssi silloin huomannut hänen sisäisen kauneutensa, kun ei Arielilla ollut edes ääntä, jolla puhua? Mitä merenneidon näköinen Ursula olisi voinut kadehtia merinoidan näköiseltä Arielilta? Entä jos kuningas Mufasalla olisi ollut tumma harja ja arpi? Olisiko hänelle keksitty pilkkanimi? Mitä jos Belle olisi näyttänyt hirviöltä? Tai entä jos Lumikki olisi asettunut asumaan seitsemän keskipituisen miehen kanssa, ja prinssillä olisi ollut lyhytkasvuisuutta aiheuttava akondroplasia?

Kova tilaus olisi lastenelokuville, joissa vammaisuus on vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Tarvitaan käyttäytymisen mallina toimivia elokuvia, joissa näytetään konkreettisesti luontevaa suhtautumista kaikenlaisiin ihmisiin erilaisine ominaisuuksineen.

Haastamme ilmiantamaan lastenelokuvan, jossa hyviksen ja pahiksen ulkonäköjen vaihtaminen ei muuta mitään!

Tuulia Niemi-Nikkola, erityisopettaja

Teemaan sopivia elokuvia:

 

Disneyelokuvakasvatuselokuvakulttuurilopputekstien jälkeenmoninaisuusstereotypiatulkonäkö


© Koulukino 2024